Kävin tässä postauksessa läpi vuotta 2017 ja sen lopussa kerroin tehneeni vuoden aikana päätöksiä tulevaisuuteni suhteen ja lupasin näistä päätöksistä puhua vuodenvaihteen jälkeen. Koska tiedän, että tätä postausta iso osa teistä on odottanut jo kesästä asti, niin haluan tämän saada ulos heti näin vuoden ensimmäisinä päivinä.
Kerrottakoon niille blogin lukijoille, jotka ovat mukaan hypänneet vasta kesällä tai sen jälkeen, että olen siis kirjoittanut tätä ja aiempaa Suuntana lääkis-blogiani yhteensä neljä vuotta. Blogien sisältö on hyvin pitkälti pyörinyt lääkikseen hakemiseen liittyvien aiheiden ympärillä, kunnes kesällä 2016 halusin alkaa julkaisemaan myös muunlaista sisältöä. Siitä vuoden eteenpäin julkaisin blogissani sekä lääkishakuun liittyviä postauksia että muita lifestyle-tyylisiä postauksia. Olen näiden vuosien aikana kertonut tosi paljon omasta hakuprosessistani ja sitä kautta pyrkinyt antamaan vinkkejä muille hakijoille ja saanut myös itse kaipaamaani vertaistukea. Tämä kulunut syksy oli ensimmäinen syksy mun blogien historiassa, kun en lääkishausta puhunut lähes ollenkaan.
Olen siis hakenut lääkikseen neljä kertaa, joista kolmena olen tosissani valmistautunut kokeeseen. Sisäänpääsy on ollut näinä kaikkina kolmena vuotena aina vain lähempänä, mutta siltikin liian kaukana. Kun viime kesänä sain tiedon siitä, että olen päässyt opiskelemaan ensihoitajaksi AMKiin, en oikein tiennyt mitä tehdä lääkikseen hakemisen suhteen. Sen vuoksi tein päätöksen, että annan itselleni aikaa, jotta saan rauhassa miettiä asiaa. Olin kuitenkin pohtinut, että alkaisin lukemaan pääsykokeisiin syyskuussa jalkaleikkauksen jälkeisellä sairaslomalla. Noh, siihen mennessä en ollut vielä saanut tehtyä päätöstä hakemisen suhteen, joten asetin uudeksi tavoitteeksi ensin syysloman ja sitten marraskuun puolenvälin.
Kun on tavoitellut jotakin asiaa elämässään neljän vuoden ajan ja tehnyt töitä sen eteen jo lukion alusta saakka, ei siitä luopuminen ole helppoa. Mä olen käytännössä käyttänyt elämästäni jo seitsemän vuotta ihan vain sitä varten, että pääsisin opiskelemaan lääketieteelliseen. Näin ajateltuna se kuulostaa hurjalta. Tokihan olen ehtinyt noiden vuosien aikana tekemään paljon muutakin.
Syksyn mittaan päätöstä lääkikseen hakemisesta pohtiessani ja kypsytellessäni mietin monia asioita. Onko mulla tällä hetkellä enää jäljellä voimavaroja hakuprosessin läpi tarpomiseen? Haluanko mä hakea lääkikseen tämän hetkisten opintojeni kustannuksella? Mun opintotukikuukaudet loppuu kahden vuoden kuluttua, millä elätän itseni mikäli pääsen sisään? Muun muassa nämä asiat pyöri mun päässä joka päivä. Näiden lisäksi toki kymmeniä muitakin kysymyksiä.
Lääkikseen hakeminen on ihan äärettömän pitkä ja raskas prosessi. Ne teistä, jotka ovat sen itse läpikäyneet asian tietävätkin, mutta muiden sitä on hankala edes kuvitella. Se vaatii satoja ellei jopa tuhansia tunteja lukemista, laskemista, asioiden ymmärtämistä ja kertaamista. Toki toisilta enemmän ja toisilta vähemmän.
Mä olen pohtinut pääni puhki ja puhunut monien eri ihmisten kanssa tästä ja saanut viimein tehtyä päätöksen, jonka kanssa mä pystyn elämään. Oikeastaan viimeinen niitti tälle päätökselle oli joulukuun alussa ollut ensimmäinen harjoittelu ambulanssissa. Musta tulee ensihoitaja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mä en aio tämän koulutuksen aikana hakea lääkikseen. Mulla on tämänkin tutkinnon jälkeen vielä kymmeniä vuosia aikaa opiskella, joten kerkeän sittenkin lääkikseen hakea, jos siltä alkaa tuntua.
Mä olen myöntänyt itselleni sen, ettei mulla tällä hetkellä ole ensinnäkään hakemiseen riittäviä voimavaroja eikä oikeastaan myöskään enää riittävää motivaatiota. Kun neljä vuotta putkeen epäonnistuu, niin jossain vaiheessa se motivaatio alkaa pakostakin murentua. Mun tän hetkiset opinnot on ensimmäistä kertaa oikeasti kiinnostavia ja motivoivia. Tällä hetkellä en näe yksinkertaisesti mitään syytä sille, miksi mun pitäisi ajaa itseni oman jaksamiseni äärirajoille alkamalla lukemaan lääkiksen pääsykokeisiin, kun olen kerrankin oikeasti tyytyväinen opiskelualaani.
Mä tiedän, että tämä päätös tulee herättämään teissä monenlaisia ajatuksia huolimatta siitä, että tää on ihan 100-prosenttisesti mun päätös ja mun asia. Mä olen tietoinen siitä, että korkeakoulujen yhteishaku tulee muuttumaan ja siitä, että on ihan mahdollista että muutaman vuoden päästä yliopistoon päästään pelkkien YO-arvosanojen perusteella. Jos näin on eikä muita kiintiöitä tule, ja mikäli lääkis vielä silloin mun mielessä on, niin minähän vaikka käyn korottamassa jokaista YO-arvosanaani.
Mä mietin keväällä eräässä postauksessa, että milloin on oikea aika luovuttaa. Nyt musta ei kuitenkaan tunnu ollenkaan sitä, että mä luovuttaisin. Musta tuntuu siltä, että mä olen menossa edelleen kohti mun tavoitetta. Toki se tavoite on vähän eri kuin aiemmin, mutta niinhän se elämässä menee, että tavoitteet ja mieli voi muuttua. Mä en sano, etteikö lääkikseen pääseminen olisi vieläkin yksi mun tavoitteista tai haaveista, mutta toistaiseksi sen on aika pysytellä vähän taempana.
Kuvat: Katja Kuivalainen
